Haastattelussa muusikko Jiri Nikkinen

Clifters on ollut merkittävä osa elämääsi. Mistä kaikki alkoi?

Clifters syntyi kun minä ja luokkakaverini Luri päätimme vain alkaa soittelemaan yhdessä 1978. Olimme kuudennen luokan ainoat pojat joilla oli jonkinlaista soittokokemusta ja palavaa halua tulla soittajiksi. Luri soitti sähköurkuja ja minä skittaa. Pian huomasimme olevamme koulun kevätjuhlissa kahden muun pojan, Peltsin ja Seppäsen kanssa esittämässä kahta vanhaa instrumentaali-biisiä Apachea ja Wipe Out`tia. Clifters nimi otettiin käyttöön jo 1979.

Millainen on normaali arkipäiväsi?

Elämänrytmini on jo lapsuudesta asti ollut hyvin yökyöpelimäinen. Välillä sitä tulee koitettua kääntää normaalimpaan rytmiin muun maailmanmenon kanssa, mutta helposti siinä kuitenkin käy niin, että valvon myöhään ja nukun pitkään. Päivärutiineihin kuuluu keikkojen myyminen ja kaikenlaisten pikkuasioiden hoitelu.
Jos olen oikein tarmokkaalla tuulella niin saatan aloittaa jonkun isomman, esimerkiksi talon kunnostamiseen liittyvän projektin, jota sitten jatkan aina kunnostuskipinän iskiessä.

5,8 vuotias esikois-poikamme Jirka käy musiikkiopistossa viulutunneilla ja hänen kuskaamisensa koululle ja kotiin on mun kontollani kaksi kertaa viikossa. Myös kotona harjoittelu on mun vastuullani. Kerran viikossa soittotuntiin liitetään myös samalla Mäkelänkadun uimahallissa käynti, jossa saamme tarvittavaa kolminkeskeistä isä ja pojat aikaa. Iltapäivällä saatamme lähteä käymään yhdessä koko perheen voimin kaupoissa, lähinnä ruokaostoksilla. Illansuussa palattuamme kotiin aika menee yleisessä hälinässä ennen kuin lapsia aletaan valmistelemaan yöpuulle. Tässä kohtaa kun pojat ovat villeimmillään, meillä on tapana ottaa jokin rajumpi leikki kuten sellainen että minä ajan heitä takaa jonkin aikaa pitkin taloa. Tehtäviini kuuluu myös useimmiten poikien nukuttaminen.

Jirka ja Miska (2,8v) ovat saaneet olla perhepedissä syntymästään saakka ja kaipaavat vanhemman läsnäoloa nukahtaessaan. Mä sitten makoilen siellä pimeässä silmät auki niin kauan, että pojat nukahtaa ja yritän pysyä hereillä. Tämän jälkeen kun talossa on hiljaista meillä on tapana vaimoni Rian kanssa usein syödä illallinen ja katsoa sen jälkeen digiboksille tallennetut koukkusarjat. Rian mentyä nukkumaan alkaa niinsanotusti mun oma aika joka käsittää kaikenlaista puuhastelua, netissä roikkumista tai leffan katselua. Helposti tulee valvottua liian pitkään ja se taas kostautuu seuraavana päivänä.

Biisien kirjoittelu ja muu kitaran näpläily tapahtuu päivän aikaan pienissä paloissa, muun arjen ohessa. Saatan ottaa kitaran käteen kymmeniäkin kertoja päivän aikana. Mutta vain ottaa, soittosession katkaisee yleensä aina joku arkinen asia. Siitä olen kiitollisessa asemassa, että saan olla arkipäivät paljon muun perheen parissa. Viikonloput menevät sitten keikaillessa.

Kuinka monta ruokailijaa istuu ruokapöydässäsi?

Musta on tärkeää että perhe kokoontuu ruokapöytään ainakin kerran päivässä. Yleensä meillä se tapahtuu päivällisen aikaan ja silloin pöydässä istuu pojat Jirka ja Miska, Ria ja hänen sisällään oleva uusi perheenjäsen, sekä äidin äitini (teräsmummo)Anna-Liisa joka on usein meillä hääräämässä kotitöiden/poikien apuna.

Miten Sir Paul McCartney on vaikuttanut elämääsi?

Oikeasti vain harva ihminen on vaikuttanut elämääni yhtä paljon kuin Paul McCartney. Ne harvat muut taitavat sitten olla John, George ja Ringo. Olen tuota asiaa välillä pohtinut. Kuuden vanhana kun löysin Beatlesin, siitä lähtien se on ollut mun elämässäni läsnä koko ajan jollakin tavalla. En olisi ilman Paulia ryhtynyt varmaankaan soittajaksi, enkä olisi välttämättä tavannut Riaa, kun en olisi alkanut hengailemaan niissä Ravintola Back Stagen ympyröissä. Ei olisi nyt tätä perhettä, eikä tätä elämää. En tuntisi niitä ystäviä joita mulla nyt on ilo tuntea. Eikä olisi Cliftersiä tai mun trio-kokoonpanoanikaan.

Näitä asioita riittää vaikka kuinka paljon, eli mä oon aika lailla velkaasille jätkälle. Niin kuin moni muukin kengänkuluttaja tällä planeetalla. Paulin käydessä Helsingissä stadikalla keikalla 2004 jäin siihen lavan eteen seisoskelamaan konsertin loputtua ihmeissäni. Ihmismassan hieman hälvettyä tajusin, että tunsin melkein kaikki siihen seisomaan jääneet tyypit ja suurin osa niistä oli mun frendejä tai muuten vaan tuttuja jostakin yhteydestä. Tuli ihan kylmät väreet.

Mistä ammennat laulusi aiheet?

Aiheet biiseihin löytyvät läheltä ja kaukaa. Siitä omasta eletystä elämästä, tai sieltä täältä palasina. Joku saattaa sanoa jonkun mielenkiintoisen lauseen ääneen, mikä jää mulla sitten kytemään päähän ja saatan sitä kautta saada tekstiin idean. Teksteissäni on niin faktaa kuin fiktiotakin. Myös jostain uutisesta saattaa lähteä sanoitus rönsyämään. Mulla syntyy melodia aina ensin, vaikka sanojakin pidän toki myös tärkeänä osana kokonaisuutta.

Nyt kun olen tehnyt trio-kokoonpanoni kanssa satoja keikkoja ja ajanut bändin todella kovaan iskuun, tuli tarve julkaista taas pitkästä aikaa uutta omaa materiaalia.
Mulla on sellaiset reilut kymmenkunta valmista biisiä joista tekstit vain puuttuvat. Niitä ollaan kämpällä jalostettu jätkien kanssa. Tekotapa jo itsessään poikkeaa aikalailla mun aiemmasta tuotannostani ihan senkin takia, että me tullaan soittamaan se triona suunnilleen livenä sisään. Mä olen tuon uuden matskuni kanssa mielestäni jossain siellä Wingsin ja 70-luvun alun The Whon välimaatossa. Ei siis mitään laskelmoitua radioita kosiskelevaa tämän päivän hittihakuista, kompressoitua ja ylituotettua soundia vaan musaa täysin musan ehdoin ja sellaisella soundilla mikä itsestä tuntuu tällä hetkellä hyvältä ja biiseihin sopivalta. Ajattelin että teksteissäkin voisi yrittää jotain uutta tapaa tehdä niitä, kun toi juttu poikkeaa muutenkin jo mun vanhasta. Mutta tekstittämisessä pätee tietyt lainalaisuudet, joita on aika hankala kiertää, että saa nyt nähdä. Yks vaihtoehto olis tietenkin, et teen sen englanniksi, mutta senkin aika näyttää?

Mikä saa sinut edelleen lavalle?

Mulla menee silleen hassusti tää juttu, että mut saa nykyään helpommin lavalle kuin koskaan ennen, he,he!
Nykyään keikat Jiri Nikkinen trio-kokoonpanoni kanssa ovat yhtä ilotulitusta ja mä nautin tosi paljon kun saan soittaa jengille skittaa ja laulaa niitä biisejä joista mä itse diggaan. Skittasoolotkin venyvät tätä nykyä reippaasti yli rokkipoliisien ja Muusikoidenliiton lakisäädösten mittojen. Tuntuu et on koko ajan vaan enemmän soitannollisia juttuja päässä keikalla ja sitä pääsee helposti yli sellaisen turhan suorittamisen. Parhaimmillaan löytää tilaan jossa antaa fiiliksen viedä soittoa vapaasti eteenpäin ja katsoa vain mitä tapahtuu. Siinä katoaa kaikki turha kelaus ympäriltä ja on ihan täysillä vaan soittamassa jengille. Yleisökin aistii monesti aika hyvin tuollaiset jutut kun ne huomaa et bändillä on kivaa keskenään.

Triossani olemme kaikki muusikot (Jari Alanen/rummut, Jiri Bertula/basso) kehittyneet suht samaa vauhtia samaan suuntaan. Toistemme pikkujutuista saatetaan soittaa erilailla jokin kohta livetilanteessa kuin aiemmin, niistä saa kipinää helposti omaan soittoonsa. Mä olen tehnyt kymmenisen vuotta trio- ja duo-keikkaa ja itseasiassa oppinut sinä aikana soittamaan huomattavasti paremmin kuin ennen. Triossa joutuu ihan erilailla täyttämään tilaa ja heittäytymään juttuun, kuin silloin kun on kaksi kitaraa jotka tukevat toisiaan. Musta tuntuu että mulla alkaa olla annettavaa myös kitaristina ja sitä ajattelinkin hyödyntää nyt seuraavassa julkaisussa. Jos biisissä on minuutin mittainen skebasoolo niin hienoa! Sitä ei lähdetä lyhentämään sen takia että kappaleen ihannemitta saattaa jonkun radioformaatin mukaan olla se 3 minuuttia. Noissa mun uusissa biiseissäni on muutenkin aika lailla ilmaa ja pitkiä soitannollisia osuuksia snadisti progehengessäkin.

Mieluisin paikka esiintyä?

Tämä menee nyt tähän samaan fiilistelyyn äskeisen kanssa, mutta musta paikalla ei ole jurikaan merkitystä onko iso tai pieni mesta, kaikki keikat on makeita jos on vaan hyvää, vastaanottavaista jengiä.

Kolme viimeisintä levyostostasi?

Olen aika huono ostamaan nykyään levyjä, kun ei ole oikein koskaan aikaa niitä kuunnella. Mun piti tässä hiljattain ostaa Anttilasta sellaisen Roy Orbison-boksi, mutta siinä kohtaa meillä oli kiire jonnekin, eikä muut porukat kompanneet ideaa. Boksi jäi siihen hyllyyn. Kaipa se sieltä pitää hakea paremmalla ajalla ennen kuin loppuu, se on niin edullinenkin. Yllättäen mun viimeinen levyhankintani on ”Maccan” Memory almost full, jota olen kuunnellut paljon keikkamatkoilla. Se on ehjä ja pysähdyttävä albumi, joka on kaiken arvostelun yläpuolella. Macca still rocks!! Sitä ennen taisin ostaa Brian Setzeriä, vai olisko se ollut joku Monkees-kokoelma jostain alehyllystä. No siitä alkaa olla jo aikaa.

Mikä on mielestäsi tämän hetken lupaavin kotimainen uusi artisti tai bändi?

Ehdottomasti Egotrippi, mutta sehän on jo taivaspaikkansa lunastanutkin! Hienoa kun välillä joku oikeasti hyvä juttu menee läpi isommin Suomessakin.
Myös Aki Sirkesalon breikkaaminen aikoinaan nostatti saman hyvän fiiliksen tunteen. Luulen että tällä hetkellä muut kiinnostavat bändit eivät vain ikävä kyllä yllä korviini asti tuon suodattimen johdosta, sillä se minkä kuulee ja näkee joka tuutista, on rahalla sinne viety ja useimmiten täynnä kompromisseja, myönnytyksiä, pintaa
ja bisneshakuisuutta. Näyttää helposti siltä että mitään muuta musiikkia ei ole olemassakaan, kuin vain sitä mitä meille syötetään.

Mä uskon että jossain kohtaa tulee vielä jokin alakulttuuri takavasemmalta, mistä nousee angstinen vastaveto tälle nykytilanteelle, missä kaikki bändit yrittävät kuulostaa samalta kuin se menestynein. Näinhän se on toki aina ollut, mutta Rock`n`roll on todella vesittynyttä siirappia tänä päivänä. Mitään punkin kokoista yllätystä tuskin on odotettavissa, kun kaikki on niin pirstaloitunutta, mutta kuitenkin jotain varmasti tapahtuu enemmin tai myöhemmin.

Mitä Jiri Nikkinen tekee kymmenen vuoden päästä?

Elämä on täynnä yllätyksiä joten paha tohon on heittää mitään. Jos multa olis kysytty kymmenen vuotta sitten tätä samaa, niin en olisi osannut arvata, että meillä on tällä hetkellä kaksi poikaa ja kolmas ihan tuloillaan. Tai että mä herätin Lurin kanssa Clifterssin uudelleen henkiin, tai et mä olen toiminut ”ammattisanoittajana” muille artisteille ihan vakavissani vuosia. Jos Luoja suo niin paimennan kymmenen vuoden päästä vaimon kanssa kolmea murrosikäistä poikaa tässä samassa talossa ja ollaan onnellisia.
Teen todennäköisesti keikkojakin suht ahkeraan, sillä en nyt ainakaan tällä hetkellä näe mitään syytä lopettaa duunia mitä parhaiten osaan ja mistä vielä pidän suunnattomasti. Julkaisen varmaan musaakin samaan löysään tahtiini kuin nyt ja teen sitä vielä silloinkin rakkaudesta itse musiikkiin. Koetan yrittää jotenkin olla sinut ikääntymisen ja ammattini kanssa ja pitää ne kaksi asiaa tasapainossa keskenään.

Mitä mieltä olet radion soittolistoista?

Sanotaanko nyt vaikka, että niillä on taipumus tappaa luovuus kun bisnesmaailma sanelee raamit mitä saa tehdä ja mitä ei, jos halajaa saada hengentuotteitaan ihmisten kuultaviksi. Otan omakohtaisesti tietoisen riskin tulevan levyni kanssa, sillä haluan tehdä musiikkia musiikin ehdoin enkä jonkun pirun formaatin mukaan.
Tänä päivänä musiikkia tehdään taustalle työpaikan käytäville ja hisseihin. Siitä on kaukana Chuck Berry!

Musiikki on menettänyt sisältönsä ja luodaan vain sellaista turvallisen kuuloista massahuttua. Myös se, että vain muutamalla ihmisellä on valta päättää näistä listoista rassaa mun oikeudentajuani. Lahjakkaita artisteja ja biisintekijöitä tippuu koko ajan kelkasta ja paljon merkittävääkin musaa jää tekemättä ihan siitä syystä, ettei kukaan halua ottaa riskiä ja julkaista sitä mikä ei ole muodissa ja varma myyntimenestys.

Tilanne on pahin varmasti nuorilla nimettömillä tekijöillä jotka poikkeavat liikaa mainstreamista. Samoin jos olet jo iäkkäämpi tuntematon artisti, eikä sitä isoa juttua ole vieläkään kohdallesi siunaantunut, niin tässä nuoruutta palvovassa maailmassa katsotaan helposti, että etsikkoaikasi alkaa olla jo ohi. Näistä asioista on musta turha kuitenkaan hakea syyllisiä, isoveli on vain pääsyt liikaa niskan päälle ja päitä putoaa jos levyt floppaa.

Mieleenpainuvin takahuonetarjoilu?

No sehän on ehdottomasti Rami Räsäsen Raumanmeren Juhannusfestareilla 2002. Siellä teltassa oli lähes kaikkea, kaveri paistoi siinä paellaa ja pöytä notkui muutenkin kaikenmaailman pikkulämpimiä. Baarista sai tilata ihan mitä drinkkiä tahansa ja olutta virtasi hanoista.

Kuvaile itseäsi ruoanlaittajana.

Mä olen surkea ruoanlaittaja. Meidän perheen ehdoton superkokki on vaimoni. Ria on nimittäin aivan ilmiömäinen safkantekijä. Se on ihan samalla viivalla noiden TV:een tähtikokkien kanssa. Vaikka se tekis ensimmäistä kertaa jonkun jutun, niin se onnistuu siinä aina 10+ Me ollaan molemmat kovia ruoan ystäviä. Päivittäin ollaan kelaamassa, et mitä tänään syötäisiin. Tämä syksy on ollut aika välimeripainotteista, etenkin kreikkalaisia ja italialaisia ruokia on tullut syötyä paljon.

Välimeren mailla on toi ruoanvalmistus niin hallussa. Pitkät perinteet jo Aatamin ajoilta puhtaista raaka-aineista, kun täällä vielä vedettiin jotain pettuleipää. Toki skandinaavisistakin ruuista löytyy paljon suosikkeja, kuten esimerkiksi kalakeitto. Etnosafkat putoaa myös hyvin, käydään usein maanantaisin syömässä Kok Thaissa Töölössä, josta saa erittäin hyvää punaista currya. Myös intialainen on aina toiminut ja samoin sushi ja miksei venäläinenkin. Mä tykkään itse asiassa aika monenlaisesta safkasta.

Mikä on bravuuriruokasi?

Mulla on niitä todella vähän. Enhän mä osaa käyttää edes meidän induktioliettä. Jotkut lihapullat, missä on aurajuustoa sisällä multa kyllä jotenkuten onnistuu ja sit mä osaan duunata aika okei voileipäkakun, mut pieniä ovat silakat joulukaloiksi.

Mitä ruokakaapistasi löytyy aina varmasti?

Kaikkea mahdollista

Terveisesi Hellapoliisi-sivuston lukijoille:

Terveiset kaikille Hellapoliisin lukijoille ja nautinnollisia ruokailuhetkiä pitkän kaavan kautta!